Henkilökohtaista

Hullun juoksutus

Ajattelin naputella tänään aika avoimesti tekstin omaan mielenterveyteeni ja sen tämänhetkisiin hoitoihin liittyen. Varsinainen syy tähän avautumiseen tekstin lopussa.

Toistuva masennus ja avun etsiminen

Viime vuoden kesänä romahdin jälleen pohjalle parin hyvän vuoden jälkeen, ihan ilman sen kummempaa syytä. Masennuin, menetin mielenkiinnon kaikkeen, hyvätkin asiat elämässäni muuttuivat mielessäni merkityksettömiksi ja täysin turhiksi, jopa negatiivisiksi. The works. Kadotin jälleen hetkellisesti kaiken uskon tulevaisuuteen.

Omakuva: apua masennukseen Kelan terapiasta?
Omakuva jo useamman vuoden takaa, mutta muistan että tähän liittyi aikas vaikea kausi.

Tilanne oli kuitenkin jo niin tuttu, että hain melko pian apua julkiselta puolelta. Hoitaja, lekuri, soittelut ja jonot. Perusrumba. Lääkitys laitettiin viidettä (?) kertaa vaihtoon. B-lausuntoa eli Kelan tukemaa terapiaa ei pyynnöstä huolimatta kuitenkaan taaskaan annettu ”tosta noin vaan”, vaikka vakavahko masis on ollut mulla toistuva ongelma jo lähes 20 vuoden ajan.

Suosittelivat sen sijaan ryhmäterapiaa, vaikkei sellainen ole ennenkään auttanut. Mutta: ”Kannattaisi käydä tuo läpi, jotta voit osoittaa pystyväsi sitoutumaan terapiaan, eli saat ehkä mahikset henkilökohtaiseen apuun.”

Fine. Tammi-toukokuun ravasin harjoittelemassa silmät kiinni hengittämistä, keskustelemassa masiksen syistä ja seurauksista perusteiden tasolla (siis niin kuin olisi laittanut lukiolaisen ekalle luokalle), kirjoittelemassa whiteboardille viikon fiiliksiä ja aamiaisrytmiä. Kuuntelemassa tarinaa muiden aamiaisrytmeistä. Juomassa laihaa kahvia muovimukista.

Tänä kesänä kyselin jälleen terapian perään — siis lähes vuosi edellisen anelun jälkeen. Että voitaisko hoitaa se helvetinpyörä nyt, kun kykenen, kun jaksan, kun menee hyvin. Ettei käy kuten 2006-2007 kun ensimmäistä kertaa yritin ja epäonnistuin, koska sitä jaksamista ei ollut.

Pitkien nikotteluiden ja vähättelyiden jälkeen irtosi lähete psykiatriseen konsultaatioon Kalasatamaan. Siellä oli vastassa onneksi aivan loistava tyyppi (ehkä psykiatri itsekin? Titteli ei jäänyt mieleen), joka otti aiheen ja minut vakavasti. Kirosi itsekin systeemin vaikeutta ja mielenterveyden puolen jonoja.

Tänään, parin tapaamisen eli yhteensä parin tunnin jutteluiden perusteella tämä konsulttihenkilö kertoi, että yrittää saada mut suoraan terapiajonoon, eli että välistä jäisi uusi käynti terveysasemalle ja sieltä kautta lähetteen hakeminen (siis enkö mä JUST sieltä tänne tullut…?)

Näiden kahden session välissä sain täytettäväkseni lappuniput, joissa pitkä lista raskaita kysymyksiä itsetunnosta, riippuvuudesta, ihmissuhteista, hylkäämisen peloista, lapsuuden rangaistuksista, you name it. You fucking name it, ja niistä lapuista se löytyi.

Mielenterveyden hoito Suomessa ja eri terapiamuodot - hilpeiden ajatusten äärellä.
Hilpeiden ajatusten äärellä.

Toinen lappu käytiin läpi tänään, toinen täytellään sitä lopullista terapiajaksoa varten.

Pitkä esterata kohti Kelan tukemaa terapiaa

Mutta jes! Pääsen siis suoraan jonoon (yli vuoden tarpomisen jälkeen). Mutta mitäs sitten seuraavaksi?

Seuraavaksi mulle ilmoitellaan, kun pääsen jonon kärkeen eli varaamaan ajan (taas eri) psykiatrille. Tämän välipsykiatrin kanssa pitää sopia kaksi tapaamista.

Ennen ensimmäistä tapaamista on käytävä valvotuissa kusitesteissä (mm. huumeseula), luettava kirjallisuutta aiheista, joita nousi esiin tänään konsultaatiossa — toisin sanoen niitä mun omia, pahimpia ongelmia, tutustuttava Kelan sivuilla nk. hoitopolkuun ja opiskeltava eri terapiamuodot, jotta tietää millaisen ajattelisi itselleen sopivan ja jota lopulta hakee.

Kun siis kutsu seuraavaan vaiheeseen käy kenties muutaman kuukauden päästä ja pääsen tälle psykiatri kakkoselle, on näiden kahden tapaamisen välissä sitten etsittävä se oma lopullinen terapeutti, ihan itte. Vaatimukset: pitää olla koulutus terapiamuotoon/tyyliin jota haen, sekä ehdottomasti löydyttävä Kelan tukemien terapeuttien listoilta. Hyödyllistä olisi kuulemma tavata henk.koht. 2-3 eri terapeuttia, jotta löytyy sopiva — nämä tapaamiset maksetaan omasta pussista.

Toisen tapaamisen jälkeen tämä psykiatri kakkonen sitten kirjoittaa lausunnon Kelalle, jolta toivottavasti saadaan hyväksyvä päätös tuelle, jota saan terapian maksamiseen. Omavastuuta on silti, satasia kuukaudessa tapaamistiheydestä riippuen.

Ainiin, ja jossain vaiheessa piti täyttää Kelalle vielä oma-aloitteisesti nettisivuilta löytyviä kaavakkeita. Unohdin jo mitä ja koska. Mutta toivottavasti joku jossain vaiheessa niitä kyselee eikä prosessi kaadu siihen.

Mietityttää, voisiko prosessi taas kaatua johonkin tekniseen seikkaan. Mietityttää myös se, että näillä terveydenhuollon työtunneilla, resursseilla ja kaikenmaailman lähetteisiin ja kyselyihin käytetyssä ajassa joka minuun on jo nyt käytetty, oltais jo aika hiton pitkällä siinä varsinaisessa terapiassa. Jos oltais päästy heti alussa aloittamaan.

Mistä apua masennukseen?

Kaikki eivät ole avun hakemisen ammattilaisia

Mutta ajatelkaa. Let this sink in.

Mä olen 42-vuotias, vähintään puolet elämästäni mielenterveysongelmien kanssa taistellut ja näillä kuraisilla taistelukentillä paljon aiheesta oppinut masissoturi, joka ei vähästä hätkähdä, ja joka aikoo kyllä potkia tämän pallon maaliin samalla sen mahdottomuutta nauraen.

Ajatelkaa. Miettikää sitä parikymppistä, just itseään etsivää ihan tuoretta aikuista, tai hukassa olevaa teini-ikäistä, tai ensimmäistä kertaa elämässään vasta viiskymppisenä masennukseen lankeavaa ihmistä, jolle tää labyrintti lyödään eteen. Ja vieläpä siinä kohtaa elämää, kun ei oikeasti jaksa eikä kykene asioitaan hoitamaan.

Eikö tunnu siltä, että tämä on ihan järjetön prosessi? Eikö ihan vähän säry sydän? Koska mulla särkyy. Mä olin itse just se tyyppi melkein 20 vuotta sitten ja tässä sitä keskenjäänyttä prosessia nyt paikkailen parhaani mukaan.

Siinä syy miksi oon tän kanssa näin avoin, vaikka se maksais mulle työpaikkoja tai aiheuttaisi outoja tai sääliviä katseita tuttavissa, tai mitä ikinä: ennakkoluuloja ja vähätteleviä asenteitahan meiltä vielä löytyy.

Näistä hommista pitää puhua niin kauan, että puhumisesta tulee kaikille yhtä iisiä, sekä apua hakiessa että läheisille mielenterveysongelmistaan kertoessa.

Toivon myös, että tämä oma hoitopolku-kertomukseni auttaa jotakuta asian kanssa painivaa pääsemään asiassa eteenpäin ja jaksamaan sen kaiken läpi: kyllä siellä tunnelin päässä sitä valoakin pilkahtelee.

Vaihtelevia kokemuksia

Loppuun vielä myös vähän positiivisempi nuotti: tuttavapiiristä olen kuullut, ettei avun saaminen välttämättä aina ole näin vaikeaa. Joskus on kuulemma päästy terapeutille ihan lääkärikäynnin, työpaikan tai koulun kauttakin.

En osaa kuitenkaan varmaksi sanoa, miksi toiset meistä passitetaan tällaiseen labyrinttiin selviämään omin avuin. Ehkä paskaa tsägää, ehkä jollain tapaa lopulta sitten vaivan arvoista? Jää nähtäväksi.

Osalle myös toimii ryhmäterapia ihan oikeesti, onnekkaimmilla on varaa maksaa yksityisestä ja päästä avun piiriin nopeastikin. Joillekin riittää lyhytkestoisempikin terapia lukkojen ja kiemuroiden avaamiseen.

Tsemppiä, tyypit! Always keep fighting.

error

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.